Mitä jos tiedettä ei olisi?

Kun katson ympärilleni, melkein missä tahansa, näen tieteen ja tutkimuksen ansiosta syntyneitä asioita. Pukeudun sellaisiin, liikun sellaisilla, kannan sellaisia mukanani, kirjoitan tätä blogia sellaisella ja niin edelleen, loputtomasti. Lista on häkellyttävä ja sen loppuun voi vielä liittää yhden väitteen: luultavasti minua ei edes olisi olemassa ilman tiedettä. Tai jos olisin joskus saanut alkuni, en olisi todennäköisesti elänyt likimainkaan näin vanhaksi, 56-vuotiaaksi.

Monet tieteen ihmiskuntaa hyödyttävät tuotokset vaikuttaisivat äkkiseltään olevan tekniikkaa ja materiaa. Näin toki on ja niiden olemassaolo sekä liittyminen tutkimukseen on helppo hahmottaa, vaikkemme niiden toiminnasta tai rakenteesta mitään ymmärtäisikään. Sen sijaan tulemme harvemmin ajatelleeksi, että myös moni hyvä ja merkityksellinen aineeton asia elämässämme on mahdollinen tieteen ansiosta. Vaikka esimerkiksi sivistys ja kulttuuri eivät suoranaisesti ja välttämättä ole tieteellisen tutkimuksen tuloksia, niiden olemassaolon nykyisessä laajuudessa ja syvyydessä mahdollistaa vain tieteen ja teknologian avulla syntynyt hyvinvointi - se tarjoaa meille välineitä, "kuivaa lämmintä sisätilaa" ja ennen kaikkea aikaa olla luovia ja sivistyneitä sen sijaan, että vain kamppailisimme päivästä toiseen selvitäksemme hengissä.

Terveys on varmasti yksi merkittävimmistä tieteen ja tutkimuksen aikaansaannoksista - nykyinen eliniänodote (joka on minun elinaikananikin kasvanut 69:sta 82:een vuoteen) ei ole syntynyt itsestään tai ns. jumalallisen väliintulon tai vaikkapa poliittisten päätösten seurauksena, vaan sen taustalla on pitkä lääketieteellisen tutkimuksen jatkumo. Lääkärit ja tutkijat ovat systemaattisesti selvittäneet sairauksien syitä ja mekanismeja ja sitten soveltaneet näitä tietoja potilaisiin. On syntynyt nykyaikainen terveydenhuolto ja käsittämättömän terve ja pitkäikäinen ihmispopulaatio. Siis käsittämätön esimerkiksi sellaisen ihmisen näkökulmasta, joka eleli Suomessa vaikkapa 1800-luvun lopulla. Tai sellaisen (kuvitteellisen) ihmisen, joka eläisi tätä päivää maailmassa ilman tiedettä.

Minäpä tuon tähän pointtiani valottamaan kaksi tarinaa, kahden kuvitteellisen naisen kohtalot kahdessa hyvin erilaisessa maailmassa. Ensimmäinen kertoo Maritasta, joka elää tuntemassamme Suomessa ja toinen Mariasta, joka elää vaihtoehtoisessa todellisuudessa. Tässä dystopiassa tiede ja tutkimus on estetty tai tullut mahdottomaksi jo hyvin kauan sitten.

MARITA (Suomi 2010-luvulla, vastaa nykytilannetta monissa länsimaissa)
Marita on täyttänyt 50 vuotta ja hänet kutsutaan mammografiaseulontaan. Seulonnassa vasemmasta rinnasta löytyy muutos, joka tutkitaan tarkemmin. Muutos osoittautuu pahanlaatuiseksi kasvaimeksi, mutta se on kooltaan vielä hyvin pieni. Rintaa ja ympäröivää kudosta säästävä leikkaus tehdään viivyttelemättä ja aloitetaan yksilöllisesti kohdennettu solusalpaaja- ja sädehoito. Muutaman kuukauden sairausloman jälkeen Marita palaa työhön. Vuosittaisissa tarkastuksissa seurataan tilannetta ja viiden vuoden syövättömän jakson jälkeen todetaan, että Marita on parantunut sairaudestaan - kuten jo noin 90% vastaavan diagnoosin saaneista naisista.

MARIA (kuvitteellinen asuinalue Pohjois-Euroopassa 2010-luvulla, maailmassa ilman tiedettä)
Maria oli tuntenut olonsa väsyneeksi jo pitkään. Vasenta rintaa jomotti ja se patti (josta hän ei ollut kertonut kenellekään) kasvoi kasvamistaan. Maria yritti hoitaa tilan työt ja lapsikatraansa parhaalla mahdollisella tavalla, mutta voimat alkoivat olla vähissä. Isäntäkin oli lähtenyt metsätöitä etsimään ja viipyisi sillä matkallaan kevääseen. Talven edetessä vatsan turvotus, päänsärky ja luiden viheliäinen kolotus lisääntyivät ja saivat Marian hakemaan apua. Kiertävä kansanparantaja saapui taloon ja keitteli hellalla pahanhajuista lientä, jota Maria nieleskeli itku kurkussa. Sitten oli vuorossa kuppaus ja lopuksi ikiaikaisten loitsujen luentaa. Parantajalle oli annettava korvaukseksi suurin osa vähistä suolarahoista ja puoskarin mentyä Maria tunsi olonsa entistä kurjemmaksi, vaikka halusi uskoa, että poppamiehellä oli viimeisin tieto tällaisen näivetystaudin hoitamiseksi. Parin viikon päästä Maria pyörtyi navetassa ja pääsi hädin tuskin takaisin tupaan. Sängyssä Marialle nousi korkea kuume, joka hämärsi tajunnan ja vei lopunkin toimintakyvyn. Vanhin tyttäristä otti pikkusisarukset hoitaakseen ja vanhin poika lähti hiihtäen kirkolle hakemaan viimeistä apua eli pappia. Kun pappi muutaman päivän kuluttua vihdoin saapui paikalle, oli Maria kuollut ja hengenmiehen tehtäväksi jäi ruumiin siunaaminen.

Vastaavia tarinapareja olisi mahdollista punoa äärettömästi jo pelkästään samalla teemalla eli jos lääketieteen taso olisi korkeintaan viime vuosituhannen puolenvälin tasolla. Eikä tarvitse mennä niinkään kauas menneisyyteen - ajatellaanpa vaikka 1. maailmansotaa, sotilaiden ampumahaavoja ja sitä, ettei antibiootteja ollut vielä keksitty. Monikaan meistä ei nykyisin pysty (tai halua) edes ajatella, kuinka paljon paremmin asiamme ovat nyt kuin vain sata vuotta sitten. Ja lähes yksinomaan tieteen ansiosta.

Tuntuu siis jokseenkin oudolta jankuttaa asiaa, jonka luulisi olevan täysin itsestään selvää. Mutta kun katsotaan viimeisten vuosien kehitystä: leikkauksia koulutuksen ja tutkimuksen julkiseen rahoitukseen, yritysten laskevaa kiinnostusta T&K-toimintaan ja johtavien poliitikkojen väheksyvää suhtautumista asiantuntijoiden välittämään tietoon, asian tärkeys kirkastuu. Nähdäkseni juuri nyt on paras hetki meidän kaikkien tieteen ja tutkimuksen puolestapuhujien avata sanaiset arkkumme ja kertoa mahdollisimman monin eri tavoin ja monella eri foorumilla, miten tärkeä asia meille on hyvin resurssoitu ja kukoistava tiede. Ja keväällä valtuuttaa asioistamme päättämään sellaiset poliitikot, jotka uskaltavat lausua ääneen ymmärtävänsä tutkimuksen merkityksen.